Yllätysvieraana Hyvölässä

Halusimme Annikan kanssa nähdä Hyvölän Talon. Navigoimme Ähtärin teillä kohti maatilamatkailukohdetta. Äkkiä ilmestyi näkyviin sellainen kansallisromanttinen näky: viljelysmaiden ja luonnon ympäröimä pihapiiri, heleänkeltainen päärakennus, iso kivinavetta ja punamultaiset aittarakennukset. Taustalla kimmelteli järvi. Kumpupilvet taivaalla täydensivät Suomi-filmi-vaikutelmaa.

Niin, todettakoon tässä vaiheessa, että tämä ei ole maksettu mainos.

Tila on ollut Hyvölän suvun hallussa vuodesta 1610.

Noin 100-vuotias päärakennus tarjoaa viihtyisät majoitustilat ja pitopaikan.

Päärakennuksen avoin ovi kutsui astumaan sisään. Talossa vietettiin selvästi touhukasta arkipäivää. Kesävieraat oli saateltu matkaan, ja keittiöstä kantautui astioiden kilinää.

Tuvassa on kesäpäivän tunnelmaa.

Talon emäntä Katriina Hyvölä keskeytti puuhansa ja kutsui meidät yllätysvieraat peremmälle. 

Hän kertoi, että koko maatalon päärakennus on matkailukäytössä. Suuressa tuvassa nautitaan aamiaiset, ja vieraat voivat yöpyä päärakennuksessa ja kesäaitoissa. Majoitustilat riittävät kuulemma 41 yöpyjälle. 

Talo on vuokrattavissa juhla- ja kokokuskäyttöön. Ryhmille tarjotaan kahvi-, ateria- ja kalastuspaveluja.

Kiertelimme tilavissa huoneissa. Pelakuut kukkivat kotoisasti pöydällä ja ikkunalaudoilla. 





Emäntä suositteli tututumista pihapiiriin ja neuvoi meille kävelyreitin rantaan.

Tässä sitä voisi nauttia aamukahvit
hyvin nukutun yön jälkeen.

Leppeä kesätuuli liehuttaa kuivuvaan pyykkiin ihanan tuoksun.

Lämmin kesäpäivä tuo raukean olon.

Matkalla rantamökille seurustelimme hetkisen talon ystävällisen lehmän kanssa. Rantamökki ja savusauna ovat todella kauniilla niemekkeellä, ja mökki vaikutti viihtyisältä ja tilavalta. Hyvölällä on kaksi muutakin rantahuvilaa, joilla me emme käyneet. Niillä on viiden tähden MALO-luokitus, ja ne sijaitsevat lähempänä Ähtärin keskustaa.

On hienoa, että perinteikäs maatila onnistuu jatkojalostamaan alkuperäisestä maatalouden harjoittamisesta tämänkaltaisen elinkeinon. 

Voin vain kuvitella, millaista sopeutumista maaseutuelinkeinojen rakennemuutokset ihmisiltä vaativat. Osa heistä tekee tämänkaltaisia ratkaisuja: lähdetään aktiiviseen muutokseen ja opettelemaan uudenlaista ammattitaitoa. Otetaan isoja riskejä, kehitetään, rakennetaan, tuotteistetaan ja markkinoidaan, tehdään paljon, paljon työtä. Arvostan!

Minunlaiselleni pikkukaupungissa kasvaneelle Hyvölän Talon kaltaiset paikat avaavat ikkunan aitoon maatalon elämään, ja maaseudulla eläneille ne tuovat muistoja menneistä päivistä. Tämä monipuolinen paikka sopii myös lapsiperheiden lomakohteeksi. 

Hyvölän Talo, Kaijantie 133, Ähtäri
www.hyvolantalo.com

Kesäisin aamiaismajoitusta, muina aikoina ryhmille tilauksesta. 

Teeretkellä jossain päin Etelä-Pohjanmaata

Kiertelimme Annikan kanssa Ähtärin seudulla muutamissa retkikohteissa. Annika ajoi ja minä ikuistin matkan varrelta tällaisia itselleni ennestään tuntemattomia paikannimiä. Kaikkiallahan voi päätyä kiinnostaviin kohteisiin.

Olipa hauska matkapäivä! Kun paikallistuntija ajaa autoa, sitä voi kesittyä katselemaan maisemia ja ihastelemaan tienvarsien kukkasia. Välillä pysähtelimme ja lounastimme Ähtäri Zoon lähiruokapaikassa Hotelli Mesikämmenessä. 

Annika on tutustunut juttukeikoillaan Ähtärissä Risto Keinäsen kirpputoriin, ja poikkesimme tietenkin liikkeeseen. Myllymäen Antiikki ja Rompe myy melkein mitä vain, kunhan se on vanhaa. 

Iso rakennus on aivan tien vieressä, mutta vahinko, että liike on joutunut poistamaan tienvarsiopasteet. Tänne pitää vartavasten 
tietää tulla. Opasteiden poistamisen jälkeen turistit eivät kuulemma osaa enää poiketa kauppaan.

Pihassa on sentään onneksi muutamia autoja. Paikalliset tietävät, mistä löytyy keräilijöiden ja entisöijien tavarataivas.

Risto Keinänen palvelee asiakkaita ainakin näin kesäsesonkina joka päivä. Hyväntuulinen kauppias tuntee esineiden historian ja viihdyttää asiakkaita tarinoillaan.

Keskon entisen tukkuliikkeen lukuisat huoneet ovat täyttyneet tehokkaasti. On edullisia ja arvokkaampia astioita, kiinnostavia antiikkihuonekaluja, vanhaa käyttötavaraa, työkaluja ja lähes mitä vain.

Olisi ollut hauska jutella ja kysellä kauppiaalta enemmänkin,
mutta päätimme tehdä kierrosta omin päin, huone huoneelta. 

Tavarapaljouden jäljiltä alkoi kierroksen loppupuolella olla samanlainen olo kuin lihamyllyrivistön yhdellä yksilöllä: paras terä oli mennyttä.  Mutta olen vaikuttunut.

Risto Keinänen on jo yli 70-vuotias ja istuu pyörätuolissa 80-luvulla sattuneen työtapaturman seurauksena. Isoja vastoinkäymisiä kokenut mies luo siitä huolimatta – tai juuri siksi – liikkeessään valoisaa ja viihtyisää tunnelmaa, ja kyllähän ihmiset viihtyvät. Mahtavaa, tällaisia sinnikkäitä yrittäjiä me tarvitsemme! 

ELY, sovitaanko että tämä yrittäjä saa hankkia asialliset opasteet, että turistit löytävät taas paikan päälle? 


Tässäpä nähtävyys ja tutkimuskohde vaikkapa sadepäivän ratoksi.

Myllymäen Antiikki ja Rompe, Asematie 60, 63900 Myllymäki.
Liikkeellä on oma facebook-sivu, jossa on paljon kuvia tavaroista ja tarvikkeista. 

Brita-kakulla palkkakonttorissa

Muutama päivä sitten ajelimme Annikan kanssa kesäretkelle Ähtärin suuntaan. 
Meitä kiinnosti nähdä Vääräkosken Kartonkitehtaan vanha tehdasmiljöö. Toimintansa lopettaneelle tehtaalle alettiin vuonna 2010 kehittää uusiokäyttöä. Nyt siellä voi tehdä tilauksesta opastettuja museokierroksia, vanhassa pajassa on taidegalleria ja entisessä palkkakonttorissa on kesäkahvila Konttuuri. 

Tehtailija G. A. Lönnqvistin 1899–1901 rakennuttamassa puuhiomossa ja tehtaassa valmistettiin ruskeaa ja valkoista kartonkia sekä 1940-luvulta lähtien myös pinkopahvia. 

Lönnqvistien aikakausi päättyi vuonna 1978. Tehdas jatkoi toimintaansa 1990-luvulle saakka. 

Toivottavasti Lönnqvistien vanha kartano ja pihapuiston suloinen leikkimökki saavat vielä uusia asukkaita. 

Tehtaan ympäristössä on muuten kuvattu eteläpohjalaisvoimin tehtyä elokuvaa Anselmi – Nuori ihmissusi. Tämän jutun lopussa on linkki, josta pääset käväisemään Anselmin trailerissa. 







Kartonkitehtaan ympäristössä voi jaloitella ja nauttia joen kauneudesta. 

Työväki löylytteli aikanaan jokirannan saunassa. Laiturilta saattoi pulahtaa vilvoittelemaan.

                                                                                                                                                              

Entisen palkkakonttorin kahviossa Konttuurissa on leppeä tunnelma, itse leivottuja leivonnaisia ja hyväntuoksuista jasmiiniteetä. Ja ystävällinen emäntäväki.

Suklaakakkua ja sitä ihanaa Brita-kakkua leipoo Merja Seppälä. Konttuurista ja sen historiasta kertoi meille
mukava kahvilaemäntä Anitta Tammela ja annosteli meille samalla valtaisan kokoiset kakunlohkareet.

  





Mielenkiintoinen retkikohde ja monien mahdollisuuksien paikka löytyy osoitteesta 
Vääräkoskenkuja 28, Ähtäri. 
Kahvila Konttuurista saa lounasta ja itse tehtyjä leivonnaisia. 
Tehtaan historiaa henkivässä kahvilassa voi pitää vaikka pienet kekkerit max kolmenkymmenelle.

Linkistä pääset Vääräkosken sivuille:
Vääräkosken Kartonkitehdas ja Kahvila Konttuuri

Ja tästä pääset käväisemään Anselmin sivuilla ja trailerissa:
Anselmi – Nuori ihmissusi

Kesä ilman miehiä

Amerikkalainen runoilija, 55-vuotias Mia Fredricksen joutuu tai pääsee puoleksitoista viikoksi mielisairaalan suljetulle osastolle saatuaan kuulla, että tutkija-aviomies Boris haluaa pitää 30-vuotisessa avioliitossa paussin. 

Boriksen ”paussi” osoittautuu upeaksi ranskattareksi, 35-vuotiaaksi tutkijakollegaksi. 
Siri Hustvedt kirjoittaa romaanissaan Kesä ilman miehiä monien kohtaamasta asiasta. Ja kun on tosi kysymyksessä, huumoriltakaan ei voi välttyä. 

Mia muuttaa kesäksi toipumaan Minnesotaan, lapsuutensa rauhalliseen pikkukaupunkiin. Hän vuokraa pienen asunnon läheltä äidin palvelutaloasuntoa.

Runoilija Mia löytää itsensä kokoisen paikan perustaessaan runokurssin murrosikäisille. Runoryhmän tytöistä yhtä aletaan kiusata, ja Mia haluaa puuttua asiaan, joka käsitellään perinpohjaisesti. Hän on itse joutunut kiusaamisen kohteeksi 6. luokalla, ja tyttöjen löytäessä asiaan myönteisen ratkaisun kurssista tulee Miallekin korjaava kokemus. Hän löysi aikanaan äitinsä kirjojen joukosta John Claren runon I am, jossa Clare kirjoittaa: ”minä olen omien murheideni suurkuluttaja.” Tuolloin Mian itsensä oli pelastanut pakeneminen. Tämä selviytymiskeino Miaa tavallaan auttoi nytkin, pakeneminen sairastumiseen, sitten lapsuuden kotikaupunkiin. Mutta auttaessaan muita hän saa kosketuksen omiin kipukohtiinsa ja pakenemisen sijaan hän päättää kohdata ja hoitaa ongelmat.

Kesän aikana Mia löytää uudenlaisen yhteyden itseensä, äitiin ja tämän ystäviin. 
Hustvedtin tekstiä ja juonenkuljetusta on turha kuvata, kun voi kerran siteerata, siksi seuraavaksi poimintoja kirjan tekstistä.

”Tarinan banaalisuus — se että miehet ad nauseam tajuavat, yhtäkkiä tai vähitellen, että sen mikä ON ei TARVITSEKAAN OLLA, ja vapauttavat sitten itsensä ikääntyvistä naisista, jotka ovat huolehtineet heistä ja heidän lapsistaan vuosikaudet — ei turruta sitä surkeutta, mustasukkaisuutta ja nöyryytystä, joka valtaa jätetyt osapuolet, ylenkatsotut naiset.” 

Näin pohtii Mia nuollessaan haavojaan äidin ja tämän ystävättärien tarjoamassa läheisyydessä. Hän käy vanhempien naisten kanssa monipolvisia keskusteluja. Äidillä on viisi ystävätärtä, joita Mia nimittää Joutsenviitosiksi ja ”itäsiiven eliitiksi”. Heistä Georgiana ja Mia käyvät seuraavan keskustelun:

”Tiedätkö minkä ikäinen minä olen” hän jatkoi.
”Satakaksivuotias”. 
Hän oli elänyt vuosisadan.
”No Mia, kuinka vanha sinä olet?”
”Viisikymmentäviisi.”
”Pelkkä lapsonen.”
P e l k k ä   l a p s o n e n.

Mia ajattelee paljon, itseään, äitiään ja avioliittoaan. Keskustelu ikäleidien kanssa asettaa asioita mittasuhteisiin.

”Istuessani vastapäätä äitiä hänen pikku asunnossaan mieleeni tuli, että hän oli minulle yhtä lailla paikka kuin henkilö. –––Mutta äidin luona olin kotona. Ei ole elämää ilman perustaa, ilman tunnetta tilasta joka ei ole pelkästään ulkoinen vaan myös sisäinen — henkinen tila.”

Mia miettii avioliittoaan ja sen kehittymistä kohti nykytilaa: 

”Mutta on pitkissä avioliitoissa toinenkin, harvemmin esiin tuotu puoli. Se mikä alkaa silmän nautintona, ihanan rakastetun katseluna, ja kiihottaa ympärivuorokautiseen peuhaamiseen, muuttuu ajan myötä. Partnerit ikääntyvät ja muuttuvat ja tottuvat niin toisen läsnäoloon, että näkö lakkaa olemasta tärkein aisti.”

Pitkän suhteen aikana muututaan, ja se muuttaa lopulta kaikkea. Miten suhtautua omaan ja toisen muuttumiseen? Paluu tehdasasetuksiin on joka tapauksessa mahdotonta.



Siri Hustvedt 2011, Kesä ilman miehiä

Kiitävät vuodet

Kolmekymppinen aviopari Nedra ja hänen arkkitehtimiehensä Viri elävät tyydyttävää perhe-elämää, kasvattavat kahta tytärtään, tulevat taloudellisesti hyvin toimeen ja viettävät miellyttäviä hetkiä ystäväpiirin kanssa. Nedra ja Viri ovat kumpikin puolisolleen uskottomia, mistä Viri kokee syyllisyyttä, mutta Nedra ei.

”Hän on kahdenkymmenenkahdeksan. Hän ei ole vielä luopunut unelmistaan, ne kaunistavat häntä; hän on itsevarma, hillitty --- Hän on varovainen, vaikeasti lähestyttävä. Hänen elämänsä on salattua.”

Näistä asetelmista alkaa syväluotaava, alleviivaamattomasti etenevä romaani Kiitävät vuodet, jonka on kirjoittanut vastikään edesmennyt amerikkalaiskirjailija James Salter.

Salterin tapa kuvata ihmisiä, tunteita ja tapahtumia on viipyilevä, pohdiskeleva. Hän ei koristele ihmisiään, ja juuri siksi heistä välittyy aito ja olennainen.

Kiitävät vuodet on haikea romaani ihmiselämästä, siitä miten nopeasti elämä kuluu. Tässä kirjassa elämä on yhdistelmä valintoja ja sopeutumista. Kirja saa lukijan kysymään itseltään, millainen on hyvin eletty elämä. Miten täytämme omat kiitävät hetkemme ja vuotemme ?

Täydellistä ei olekaan

”Täydellistä elämää ei olekaan. On vain sirpaleita. Me olemme syntyneet oleman omistamatta mitään, jotta kaikki virtaisi kättemme kautta. --- Sillä mitä hyvänsä teemme, ja sekin mitä emme tee, estää meitä tekemästä päinvastoin. Teot tekevät lopun vaihtoehdoista, se on paradoksi. Elämä on siis vaihtoehtoja, joista jokainen on lopullinen ja merkityksetön, kuin kiven nakkelu mereen. Me saimme lapsia, hän ajatteli; emme enää koskaan ole lapsettomia. Olimme maltillisia, emme saa koskaan tietää miltä tuntuu elämän tuhlaaminen.”

Nedra ja Viri haluavat antaa lapsilleen ei vain kaikkea, vaan vieläkin enemmän. He haluavat antaa lapsilleen mahdollisuuden elää vanhempiaan onnistuneemman ja viisaamman elämän.

Lapset kasvavat aikuisikään, aika kiitää. ”Vuodenajoista tuli Nedran suoja, hänen verhonsa. Hän mukautui aikaan, kypsyi, kuihtui, kietoutui talvisin lammasturkkiin.”

Lopulta koittaa käänteentekevien elämänvalintojen aika. ”He erosivat syksyllä. Kunpa olisi käynyt toisin.”

Viri jää paikoilleen, sopeutuu uuteen elämään ja uuteen vaimoonkin. Unelmien todeksi elämiseen hän tuskin enää uskookaan. Nedra lähtee pois ja kokee elämässään menetyksiä ja onnellisuutta. Hän tahtoo olla vapaa, ottaa elämänsä omakseen. Näiden valintojen ja kokemusten kautta he kumpikin tahoillaan tekevät tiliä elämänsä ja kuolemansa kanssa.

Lukupiirin Ladyjen kirjavalinta

Me Lukupiirin Ladyt valitsimme taannoin James Salterin romaanin luettavaksemme. Kirjan tapahtumat eivät tarjoa vauhdikkaita juonenkäänteitä, mutta pinnan alla, syvissä vesissä, väreilee ja kuohuu. Palasin kirjan ääreen uudelleen nyt, kun Salteria muisteltiin lehtien nekrologeissa.

James Salter (alun perin James Horowitz;, 10.6. 1925 Passaic, New Jersey – 19.6. 2015 Sag Harbor, New York)   ehti täyttää juuri ennen kuolemaansa 90 vuotta. Hän on kirjoittanut kuusi romaania, novellikokoelmia ja muistelmat.

Novellikokoelmalla Dusk and Other Stories kirjailija voitti vuonna 1989 PEN/Faulkner-palkinnon. Vuonna 2000 hänet valittiin Yhdysvaltain taiteiden ja kirjallisuuden akatemiaan.


Kiitävät vuodet, James Salter 1975, 
suomentanut Kristina Rikman, Tammen keltainen kirjasto 1991

Porttien edessä

Tänään autoilimme Vuokon kanssa Härmän suuntaan. Päätimme käydä tutustumassa Galleria Palmuun Alahärmän Knuuttilanraitilla. Ajoin auton punamullalla maalatun talon pihamaalle; mielikuvituksellisen näkymän perusteella suunnilleen toden ja epätoden puoliväliin. 



Pihaan lennähti emännöitsijä, joka toivotti meidät tervetulleeksi. ”Ehkä ensin katsomaan piha-aittoja ja sitten sisään onnittelemaan taitelijaa? Tänään on hänen syntymäpäivänsä.” 

Jahas… kyllä se vain sopii. 

Knuuttilanraitin perinteinen pihapiiri ja aittojen kokoelmat ovat hurmaava sekoitus vanhaa maailmaa ja tätä hetkeä. Kuin taidetta ja tavaraa olisi vain ripoteltu sinne tänne, huolettomaan röykkiöön tai jököttämään yksinään ja unohtumaan niille sijoilleen. Paitsi että ei näitä voi unohtaa.








Pihaa ja sisätiloja vartioivat jykevät portit, veräjät, jotka muistan vuodelta 1992. Nämä olivat silloin Seinäjoen kaupunginteatterin näyttämöllä Viimeiset kiusaukset -näytelmän lavasteina.
Mykät portit kantavat suurta tarinaa. 

Lauri Kokkosen kirjoittama näytelmä
(ja ooppera) Viimeiset kiusaukset kertoo saarnamies Paavo
Ruotsalaisesta, joka kuolinvuoteellaan kertaa elämänsä tapahtumia. 

Paavo on reissumies, boheemi ja ilmeisen itsekeskeinen kulkija, joka saarnamatkalle lähtiessään ottaa evääkseen talon ainoan leivän. Vaimo Riitta ja lapset jäävät näkemään nälkää. 

Sinnikäs Riitta elättää perhettä ja hoitaa maallista vastuuta, menee sumeilematta läpi raskaista paikoista, eteenpäin kohti päämääriä, portista kuin portista. Viimeinenkin portti avautuu Riitalle kevyesti, mutta Paavolle vasta tuskaisan taistelun ja katumuksen kautta. 





Tapaamme taiteilija Juhani Palmun ja hänen Leila-vaimonsa sisällä salissa. Maljakossa on sydämen muotoon sidottu ruusukimppu. Sen Juhani sai Leilaltaan eilen pariskunnan yhdentenätoista hääpäivänä. Tänään on taiteilijan 71. syntymäpäivä, ja illaksi odotetaan ystävien joukkoa juhlaan. 

Otan puheeksi Viimeisten kiusausten portit: miten syvän vaikutuksen ne ja koko näytelmä tekivät silloin, ja miten vahvasti se kaikki on jäänyt mieleen. Vaimo kertoo, että juuri tuo näyttämöteos on ollut taitelijalle hyvin merkityksellinen työ. Näen miten Juhani Palmun silmiin nousevat kyynelet. Leila pyyhkii ne pois.



Pari vuotta Viimeisten kiusausten esityskauden jälkeen, vuonna 1994, Samuli Edelman julkaisi albumin Ihana valo. Sen nimikappaleen sanat sopinevat tähän syntymäpäiväiltaan. Millaisia kiehtovia portteja elämä meille itse kullekin vielä tarjoaakaan.

Minä väsytän itseni työssä jota siksi teen
Että pimeän hetkellä äänet niin on sanoneet
Se on ihana tunne, mutta sana joka kahlitsee

Käännän väsyneet kasvoni sinuun ja jaksan taas
Sinä valutat voimasi minuun niin kuin nukkuvaan
Se saa silmäni auki ja jalkani nousemaan

Oi ihana valo
Niin on nimesi kaunis sana
Ihana valo
Onko portit jo auki
Oi ihana valo, ihana

                                                                   

Täällä kävimme

Galleria Juhani Palmu
Knuuttilanraitti 295 A
62310 Alahärmä
Tiedustelut: (06) 48 44 008 / galleria

 www.juhanipalmu.com 









Taiteilija Juhani Palmun öljytöitä ja grafiikkaa on laajasti esillä upeasti ripustettuna sisätiloissa ja ulkona.
Myymälästä voi ostaa korttitauluja, postikortteja, t-paitoja ja muita taiteilijaan liittyviä tuotteita.
Hyvällä onnella taiteilija ja hänen Leila-vaimonsa ovat itsekin paikalla.