Kesä ilman miehiä

Amerikkalainen runoilija, 55-vuotias Mia Fredricksen joutuu tai pääsee puoleksitoista viikoksi mielisairaalan suljetulle osastolle saatuaan kuulla, että tutkija-aviomies Boris haluaa pitää 30-vuotisessa avioliitossa paussin. 

Boriksen ”paussi” osoittautuu upeaksi ranskattareksi, 35-vuotiaaksi tutkijakollegaksi. 
Siri Hustvedt kirjoittaa romaanissaan Kesä ilman miehiä monien kohtaamasta asiasta. Ja kun on tosi kysymyksessä, huumoriltakaan ei voi välttyä. 

Mia muuttaa kesäksi toipumaan Minnesotaan, lapsuutensa rauhalliseen pikkukaupunkiin. Hän vuokraa pienen asunnon läheltä äidin palvelutaloasuntoa.

Runoilija Mia löytää itsensä kokoisen paikan perustaessaan runokurssin murrosikäisille. Runoryhmän tytöistä yhtä aletaan kiusata, ja Mia haluaa puuttua asiaan, joka käsitellään perinpohjaisesti. Hän on itse joutunut kiusaamisen kohteeksi 6. luokalla, ja tyttöjen löytäessä asiaan myönteisen ratkaisun kurssista tulee Miallekin korjaava kokemus. Hän löysi aikanaan äitinsä kirjojen joukosta John Claren runon I am, jossa Clare kirjoittaa: ”minä olen omien murheideni suurkuluttaja.” Tuolloin Mian itsensä oli pelastanut pakeneminen. Tämä selviytymiskeino Miaa tavallaan auttoi nytkin, pakeneminen sairastumiseen, sitten lapsuuden kotikaupunkiin. Mutta auttaessaan muita hän saa kosketuksen omiin kipukohtiinsa ja pakenemisen sijaan hän päättää kohdata ja hoitaa ongelmat.

Kesän aikana Mia löytää uudenlaisen yhteyden itseensä, äitiin ja tämän ystäviin. 
Hustvedtin tekstiä ja juonenkuljetusta on turha kuvata, kun voi kerran siteerata, siksi seuraavaksi poimintoja kirjan tekstistä.

”Tarinan banaalisuus — se että miehet ad nauseam tajuavat, yhtäkkiä tai vähitellen, että sen mikä ON ei TARVITSEKAAN OLLA, ja vapauttavat sitten itsensä ikääntyvistä naisista, jotka ovat huolehtineet heistä ja heidän lapsistaan vuosikaudet — ei turruta sitä surkeutta, mustasukkaisuutta ja nöyryytystä, joka valtaa jätetyt osapuolet, ylenkatsotut naiset.” 

Näin pohtii Mia nuollessaan haavojaan äidin ja tämän ystävättärien tarjoamassa läheisyydessä. Hän käy vanhempien naisten kanssa monipolvisia keskusteluja. Äidillä on viisi ystävätärtä, joita Mia nimittää Joutsenviitosiksi ja ”itäsiiven eliitiksi”. Heistä Georgiana ja Mia käyvät seuraavan keskustelun:

”Tiedätkö minkä ikäinen minä olen” hän jatkoi.
”Satakaksivuotias”. 
Hän oli elänyt vuosisadan.
”No Mia, kuinka vanha sinä olet?”
”Viisikymmentäviisi.”
”Pelkkä lapsonen.”
P e l k k ä   l a p s o n e n.

Mia ajattelee paljon, itseään, äitiään ja avioliittoaan. Keskustelu ikäleidien kanssa asettaa asioita mittasuhteisiin.

”Istuessani vastapäätä äitiä hänen pikku asunnossaan mieleeni tuli, että hän oli minulle yhtä lailla paikka kuin henkilö. –––Mutta äidin luona olin kotona. Ei ole elämää ilman perustaa, ilman tunnetta tilasta joka ei ole pelkästään ulkoinen vaan myös sisäinen — henkinen tila.”

Mia miettii avioliittoaan ja sen kehittymistä kohti nykytilaa: 

”Mutta on pitkissä avioliitoissa toinenkin, harvemmin esiin tuotu puoli. Se mikä alkaa silmän nautintona, ihanan rakastetun katseluna, ja kiihottaa ympärivuorokautiseen peuhaamiseen, muuttuu ajan myötä. Partnerit ikääntyvät ja muuttuvat ja tottuvat niin toisen läsnäoloon, että näkö lakkaa olemasta tärkein aisti.”

Pitkän suhteen aikana muututaan, ja se muuttaa lopulta kaikkea. Miten suhtautua omaan ja toisen muuttumiseen? Paluu tehdasasetuksiin on joka tapauksessa mahdotonta.



Siri Hustvedt 2011, Kesä ilman miehiä

Kiitävät vuodet

Kolmekymppinen aviopari Nedra ja hänen arkkitehtimiehensä Viri elävät tyydyttävää perhe-elämää, kasvattavat kahta tytärtään, tulevat taloudellisesti hyvin toimeen ja viettävät miellyttäviä hetkiä ystäväpiirin kanssa. Nedra ja Viri ovat kumpikin puolisolleen uskottomia, mistä Viri kokee syyllisyyttä, mutta Nedra ei.

”Hän on kahdenkymmenenkahdeksan. Hän ei ole vielä luopunut unelmistaan, ne kaunistavat häntä; hän on itsevarma, hillitty --- Hän on varovainen, vaikeasti lähestyttävä. Hänen elämänsä on salattua.”

Näistä asetelmista alkaa syväluotaava, alleviivaamattomasti etenevä romaani Kiitävät vuodet, jonka on kirjoittanut vastikään edesmennyt amerikkalaiskirjailija James Salter.

Salterin tapa kuvata ihmisiä, tunteita ja tapahtumia on viipyilevä, pohdiskeleva. Hän ei koristele ihmisiään, ja juuri siksi heistä välittyy aito ja olennainen.

Kiitävät vuodet on haikea romaani ihmiselämästä, siitä miten nopeasti elämä kuluu. Tässä kirjassa elämä on yhdistelmä valintoja ja sopeutumista. Kirja saa lukijan kysymään itseltään, millainen on hyvin eletty elämä. Miten täytämme omat kiitävät hetkemme ja vuotemme ?

Täydellistä ei olekaan

”Täydellistä elämää ei olekaan. On vain sirpaleita. Me olemme syntyneet oleman omistamatta mitään, jotta kaikki virtaisi kättemme kautta. --- Sillä mitä hyvänsä teemme, ja sekin mitä emme tee, estää meitä tekemästä päinvastoin. Teot tekevät lopun vaihtoehdoista, se on paradoksi. Elämä on siis vaihtoehtoja, joista jokainen on lopullinen ja merkityksetön, kuin kiven nakkelu mereen. Me saimme lapsia, hän ajatteli; emme enää koskaan ole lapsettomia. Olimme maltillisia, emme saa koskaan tietää miltä tuntuu elämän tuhlaaminen.”

Nedra ja Viri haluavat antaa lapsilleen ei vain kaikkea, vaan vieläkin enemmän. He haluavat antaa lapsilleen mahdollisuuden elää vanhempiaan onnistuneemman ja viisaamman elämän.

Lapset kasvavat aikuisikään, aika kiitää. ”Vuodenajoista tuli Nedran suoja, hänen verhonsa. Hän mukautui aikaan, kypsyi, kuihtui, kietoutui talvisin lammasturkkiin.”

Lopulta koittaa käänteentekevien elämänvalintojen aika. ”He erosivat syksyllä. Kunpa olisi käynyt toisin.”

Viri jää paikoilleen, sopeutuu uuteen elämään ja uuteen vaimoonkin. Unelmien todeksi elämiseen hän tuskin enää uskookaan. Nedra lähtee pois ja kokee elämässään menetyksiä ja onnellisuutta. Hän tahtoo olla vapaa, ottaa elämänsä omakseen. Näiden valintojen ja kokemusten kautta he kumpikin tahoillaan tekevät tiliä elämänsä ja kuolemansa kanssa.

Lukupiirin Ladyjen kirjavalinta

Me Lukupiirin Ladyt valitsimme taannoin James Salterin romaanin luettavaksemme. Kirjan tapahtumat eivät tarjoa vauhdikkaita juonenkäänteitä, mutta pinnan alla, syvissä vesissä, väreilee ja kuohuu. Palasin kirjan ääreen uudelleen nyt, kun Salteria muisteltiin lehtien nekrologeissa.

James Salter (alun perin James Horowitz;, 10.6. 1925 Passaic, New Jersey – 19.6. 2015 Sag Harbor, New York)   ehti täyttää juuri ennen kuolemaansa 90 vuotta. Hän on kirjoittanut kuusi romaania, novellikokoelmia ja muistelmat.

Novellikokoelmalla Dusk and Other Stories kirjailija voitti vuonna 1989 PEN/Faulkner-palkinnon. Vuonna 2000 hänet valittiin Yhdysvaltain taiteiden ja kirjallisuuden akatemiaan.


Kiitävät vuodet, James Salter 1975, 
suomentanut Kristina Rikman, Tammen keltainen kirjasto 1991

Simpukakerääjät kirjahyllyssäni

Palaan yhä uudelleen Rosamunde Pilcherin kirjaan Simpukankerääjät. Sain kirjan vuosia sitten äidiltäni, joka sanoi, että minun pitää omistaa se. Mitä äiti halusi minulle antaa kun antoi juuri tämän kirjan?

Kirja alkaa 64-vuotiaan Penelope Keelingin paluusta kotiin sairaalasta. Hän tietää saaneensa lahjan, jatkoaikaa elämälleen. Hän saa aikaa ja mahdollisuuden tehdä tekemättömät tärkeät päätökset ja järjestelyt. Penelopen tarina rakentuu kuin peilin palasista, eri ihmisten ja tapahtumien heijastamasta mosaiikista.

Penelopen viehätys on siinä, että hän ei ole virheetön eikä särmätön. Hän kokee menetyksiä ja surua. Mutta suurinta on rakkaus. Penelope saa ja antaa läheisyyttä, hellyyttä ja ystävyyttä. Oma epäsovinnaisuus kasvattaa ymmärtäväisyyttä, suvaitsevaisuutta ja avoimuutta: hyväksyvää viisautta. Penelope on avoin sille, mitä elämä antaa ja ottaa.

Penelopella on kolme lasta, Nancy, Olivia ja Noel. Nancy ja Noel ovat materialisteja ja ulkokultaisia snobeja. Olivian snobismi on sisäänpäin kääntynyttä: hän varjelee uraansa ja itsenäisyyttään. Toiset sisarukset eivät tunnu juurikaan kasvavan lähtökohdistaan. Olivia sen sijaan kasvaa äitinsä suuntaisesti.

Jos et ole lukenut vielä kirjaa, suosittelen että lähdet nyt kirjastoon ja luet kirjan ennen kuin jatkat lukemista.

Juonipaljastus ja oivallus

Olivia ottaa oppia vanhemmista naisista ja tekee tärkeitä oivalluksia elämästä. Äidin hautajaisissa hän ei voi katsoa äitinsä arkkua. Olivia tarkkailee 90-vuotiaan Rose Pilkingtonin kasvojen tyyneyttä:
"Hänen haalistuneet silmänsä tarkkailivat rauhallisen hyväksyvästi kaikkea mikä oli tapahtunut ja mikä pian tapahtuisi."

Olivia häpeää pelkuruuttaan, kääntää kasvonsa eteenpäin, kuuntelee musiikkia ja katsoo mamin kukkiin peittynyttä arkkua.

Olivia tajuaa, että saadakseen rakkautta hänen täytyy haluta antaa sitä. Hän tietää että seuraavat kuukaudet olisivat vaikeita, mutta välttämättömiä hänen omalle kasvulleen: "Mamin eläessä hän oli aina tajunnut että jokin osa hänestä oli jäänyt hellityksi, rakastetuksi lapseksi."

Penelopen lahja

Ennen kuolemaansa Penelope sai kokea sivusta toisinnon omasta rakkaustarinastaan, joka tosin sodan vuoksi jäi ilman täyttymystä. Penelope kuoli onnellisena. Hän sai kokea suurta rakkautta eläessään ja kuollessaan, koska rakasti itse niin paljon.