Iso hali ja muuta koettavaa Asuntomessuilla Pruukinrannassa

Nyt on äärimmäisen hyvä hetki lähteä lähempääkin katsomaan, miltä Pruukinrannassa näyttää. Seinäjoen Asuntomessut ovat vielä käynnissä, joten yksityispihoilla ja talojen läheisyydessä voi kierrellä ja katsella vaivautumatta ja häiritsemättä alueelle piakkoin muuttavia asukkaita.

Olen käynyt jo aikaisemmin tutustumassa messutaloihin, ja nyt lähdin katselemaan erityisesti alueella esiteltävää taidetta. Oppaakseni lähti kollegani Annika, joka on ollut keväästä asti töissä messuilla ryhmävierailujen koordinaattorina.

Heti varsinaisen asuinalueen alussa tulijaa tervehtii kansainvälisesti palkitun seinäjokisen muotoilija, taiteilija Päivi Rintaniemen kolmemetrinen teos A Big Hug, vapaasti suomennettuna Iso hali. Pakkohan sitä oli käydä halailemassa. Teos jää paikalleen pruukinrantalaisten iloksi.

ISO, ISO HALI. Kaupungin viestintäpäällikkö Krista Rintala ikuisti Annikan (vas.) ja minut veistosta halailemassa.

Päivi Rintaniemen A Big Hug on vastustamaton.

Lasten ja nuorten taiteellinen panos näkyy eri puolilla aluetta. Hellyttävät liikennemerkit on ideoitu ja toteutettu Taidekoulu Oivassa. Sääli, että upeasti oivalletut Merkkien kieli -liikennemerkit eivät voi jäädä paikalleen messujen jälkeen. Näitä liikennemerkkejä olisi niin mukava noudattaa!

HALIWOOD

PYSÄHDY RAKKAUDEN NIMESSÄ

ORAVANPYÖRÄILY KIELLETTY

TUOLILEIKKI. Tällä alueella käydän tulevat pihaparlamentit. 

Näppi-käsityö- ja muotoilukoulun oppilaat ovat toteuttaneet pikku aukiolle Tuolileikki-teoksen, johon tulevat asukkaat ovat kovasti ihastuneita. Teos on jo saanut uuden, epävirallisen lempinimenkin: Parlamentti. Tälle aukiolle aiotaan ilmeisesti tulla pitämään yhteisiä asukaskokouksia. Näppiläisten kädet ovat muovanneet järven ja talojen väliseen pikku metsikköön myös Paikan henkien maailman.

KYRKÖSNORPPA

KANTOTUOLI

Puukerrostalo Mäihän takana on Elina Lindin Tervahauta, jonka puulavoilla asukkaat voivat myöhemminkin viljellä yrttejä ja hyötykasveja – miksei tietysti kukkiakin.

Hyötykasvit vihannoivat tervantuoksuisissa kasvulavoissaan.

Erittäin puhutteleva maamerkki on Periskooppi-torni Kyrkösjärven rannassa. Sen peilimaailma kannattaa käydä itse kokemassa. Tornista on mukava katsella järvelle ja sen hiekkarannalle. Rannalla on muuten todella tyylikkäät, pelkistetyt penkit! Messujen jälkeen kaupunkilaiset voivat taas ulkoilla Vapaasti Kyrkösjärven rannalla ja tutustua Periskooppiin. Sen pääsuunnittelija on seinäjokinen arkkitehti SAFA Anssi Lassila, vuoden 2015 Finlandia-arkkitehtuurikilpailun voittaja.

Periskooppikuva Annikasta, minä kiipesin ylhäälle ja hän jäi alas viittilöimään.

Periskooppiselfie peilin kautta.

Rannan penkki. Yksinkertaisesti tyylikäs.

Myös muuta kuvataidetta on esillä eri puolilla messuja: esimerkiksi Mäihän asuntomessutoimistossa käydessään messuvieraat voivat tutustua Seinäjoen Taiteilijaseura ry:n  töihin. Samoin Messuravintola Casselissa on useita taiteilijaseuralaisten töitä. Teosluetteloja saa ainakin Mäihästä.

Kun käyt messuilla, muista katsella ympärillesi ja nauttia taiteen tarjoamasta ilosta.

Halataan kun tavataan!

Seinäjoen Asuntomessut avoinna 7.8.2016 asti joka päivä klo 10–18.
Lisätietoa löydät parhaiten: http://asuntomessut.fi/ 

Muotoilija, taiteilija Päivi Rintaniemi: www.amfora.fi

Näppi-käsityö- ja muotoilukoulu: www.taitoep.net/nappi

Havaintoja ajasta

Kävin ystävien kanssa vaihteeksi naapurimaakunnan puolella.

Halusimme nähdä Tikanojan taidemuseon näyttelyn, joka pohjautuu museon oman kokoelman taideteoksiin.

Näyttely oli koottu mieleenjäävistä rinnastuksista: kun vanhan teoksen rinnalle asettuu uusi, molemmat näkyvät toisin. Näyttelyn tiedonjyvistä muodostuu puhutteleva jännite. Sen historiakuvista nykyteoksiin on luettavissa kansamme ja kansakuntien historiaa tähän päivään asti, mutta myös palasia Tikanojasta, ihmisistä ja heidän intohimoistaan.

Näyttelyn kuraattorin Hannele Rantalan teksti on luettavissa seinältä heti kierroksen aluksi.

”On kysymys katseesta; siitä mitä näemme, kun katsomme asioita. Katsomista seuraavat näkeminen, ymmärtäminen ja kokemus muodostuvat havainnon kautta. ---
Yksikään taideteos ei synny tyhjiöön. Samalla kun teos heijastaa omaa aikaansa, se lainaa myös mennyttä. On kiinnostavaa asettaa teokset oman aikansa kehykseen. Kokonaisuudet muodostuvat palasista ja historia näyttäytyy palapelinä, jota kokoamme yhä uudelleen ja uudelleen. Aina joku pala tuntuu kuitenkin puuttuvan. Elämme jatkuvassa kaaoksessa, jota yritämme hallinnoida. Historian voi tulkita niin, että elämme aina aikaa ennen sotaa. Tulevaa voimme parhaimmillaankin vain aavistaa. "

Tässä postauksessa ei ole kuvia, koska kaikki näyttelyssä pitää saada nähdä ja kokea itse. 


Ennen sotaa – Havaintoja ajasta Tikanojan taidekodissa  Vaasassa 22.1.–8.5.2016
Vaasanpuistikko 10, Vaasa

Jussit tuovat joulun

Omaan jouluuni on lapsuudesta asti kuulunut se korkea hetki, kun Suomen Turku julistaa joulurauhan. Turussa asuessani olin osa sitä suurta joukkoa, joka kokoontuu joka vuosi, säässä kuin säässä, joulurauhanjulistukseen Vanhalle Suuurtorille. Julistuksen jälkeen jokirannan ravintolat tarjoilevat glögiä ulkoterasseillaan, ja vain kiireisimmät rientävät niiden ohi. Oli aina ihanaa viettää kaupungilla tunnelmallinen hetki iloisessa seurassa. 

Kun muutin neljä vuotta sitten Seinäjoelle, joulu oli löydettävä uusista asioista. Silloin löysin Etelä-Pohjanmaan Mieslaulajat Jussit. Jussien joulukonsertti vain pari päivää ennen joulua toi joulumielen, ja uusi kotikaupunki tuntui äkkiä paljon kotoisammalta: Tänne voin kuulua.

"Tämmöisillä parametreillä – kaks, kol."

Tänä vuonna osaan jo odottaa, että Jussien joulukonsertissa Lakeuden Risti täyttyy lähes viimeistä penkkiä myöten kuulijoista. Heidän joukossaan on nykyisin jo paljon tuttuja, ystäviäkin.

”Ja tämä on diminuendo”

Seurasin lauantaina Jussi-kuoron joulukonsertin harjoituksia Nurmon kirkossa. Kuoron taiteellinen johtaja Tommi Niskala prässäsi lauluihin vielä viimeistä silausta. Alajärveläislähtöinen kuoronjohtaja toimii päätyökseen Kallion seurakunnan kanttorina.

Johtajan korva on tarkka, ja joitakin kohtia hiottiin huolellisesti, kunnes jokainen ääniala soi vaatimusten mukaan. 

Niskalan tapaa harjoituttaa tätä komeaa kuoroa on hauska seurata. Välillä hän katkaisee laulun, rientää ohjaamaan tarkemmin, korjaa, säestää pianolla. Välillä hän vetää joulukonsertissa esiintyvälle sopraanolle Hannakaisa Nyröselle kuuluvaa soolo-osuutta (korkealta). Sanailu on humoristista, mutta ohjeet uppoavat: ”Ykkösbassot, ajatelkaa että laulatte pikkuisen ylämummoon koko ajan.” Lopulta maestro on tyytyväinen. "Jess. Noin."

Minulla oli aikaa katsella ympärilleni Nurmon viehättävässä puukirkossa. Nikkarityö ja koristemaalaus pääsevät täällä oikeuksiinsa. Kattovalaisimet tuovat kirkkosaliin juhlavaa tunnelmaa.

Tiistaina Lakeuden Ristissä odotan kuulevani taas monien hienojen laulujen joukossa sen pienen ja herkän laulun, jonka tämä miehinen kuoro osaa laulaa niin sydämeenkäyvällä tavalla. Laulun nimi on Jouluyönä. 

Koristeissaan kiiltää kuusi       
luo tupahan tuoksuaan.
Lumi äsken satanut uusi
kuin harsona kattaa maan.

Nyt vanhojen huolet hukkuu,
kuin pilvehen peittävään.
Hymy huulilla lapset nukkuu
yhä kääröt käsissään.

Tänä yönä enkelin siipi
yli kattojen hiljaa lyö.
Syvä hartaus mieleen hiipii,
pyhä kirkas jouluyö.


Tuo pieni laulu ei ole kaikkein tunnetuimpia, kuten ei sen sanoittajakaan Helena Eeva. 
Helena Eeva (1923 – 1960) koki vain noin 15-vuotiaana Taipaleenjoen rantamilla sodan ja menetyksen surun, ja evakkomatka johti hänet myös Kauhajoelle. Yksi elämän käänteistä tapahtui, kun hän kohtasi Toivo Kärjen vuonna 1939 tai 1940 Laihalla, missä Kärjen isä toimi kappalaisena. Näin runotytöstä tuli tuottelias laulujen sanoittaja. Helena Eeva sanoitti laulunsa pääasiassa salanimillä, eikä hänen kaikista sanoituksistaan liene edes tietoa. Yksi tunnetuimmista sanoituksista on seinäjokelaissyntyisen Paula Koivuniemen vuonna 1968 levyttämä Jos helmiä kyyneleet ois.


Tiistaina 22.12. kello 19 Lakeuden Ristissä alkavassa konsertissa Jussit esittää meille taas monia sanomattoman kauniita joululauluja. Lopuksi saamme laulaa yhdessä Jussien kanssa Maa on niin kaunis. Tiedän jo etukäteen, että sillä hetkellä voisin pakahtua. 

Pappilan puutarhassa

Pietarsaaren kauniissa kaupungissa on suloinen keidas, rovasti Aspegrenin 1700-luvulla perustama hyötypuutarha. Sen raamatullisessa rauhassa kasvavat monet ikivanhat yrtit ja kukat. Puutarhassa on hauska tuoksutella kukkia ja yrttejä ja lukea kylttejä, joissa kerrotaan kasvien käyttötarkoituksesta Raamatun ajoilta asti. 

Viikunanlehdille on ollut käyttöä ammoisista ajoista alkaen.

Aspegrenin puutarha on entisöity alkuperäisen mallin mukaisesti useiden rahastojen ja
julkisen rahoituksen avulla.

Rypäleistä viiniä, lehdistä kääryleitä.

Mikäpä oli nauttiessa myöhäiskesän leppeästä säästä ja seurata eräitä, jotka ahkeroivat piittaamatta mitään sunnuntaista ja lepopäivästä.

Vuokko löysi puutarhasta kutsuvan penkin.

Sunnuntaisella retkellämme emme päässeet sisälle Aspegrenin säätiön kunnostamaan pappilaan emmekä siellä sijaitsevaan kahvilaan. 

Puutteen korvasi onneksi pappilan pihan edustalta alkava laaja ja monimuotoinen siirtolapuutarha. Keskustelimme siellä hyvän tovin omaa palstaansa kunnostavan rouvan kanssa. Lähtiäisiksi saimme evääksi kirpakan punaiset retiisit.




















Tähän rakennusperintökohteeseen on tultava uudelleen ensi kesänä ja arkipäivänä! 

Pappila on kunnostettu juhla-, kokous- ja koulutuspaikaksi runsas vuosi sitten. Aspegrenin säätiö sai hiljattain tunnustuksen ja rahalahjoituksen kulttuurihistoriallisesti arvokkaan rakennusperinnön vaalimisesta sekä Otto A. Malmin lahjoitusrahastolta että Ebba Brahe samfundetilta. Kaksikerroksisen pappilan kunnostus on maksanut 1,7 miljoonaa euroa.

Pappilan kahvila on ennen kaikkea kesäkahvila, mutta sieltä voi varata tarjoilut ryhmille myös muina vuodenaikoina. 

ROSENLUND
Rosenlundin pappila
Aspegrenin Puutarha
Pietarsaarenseudun kotiseutumuseo
Puutarhakatu 6A-C

68600 PIETARSAARI
http://www.rosenlund.fi

Fäbodan arktinen helmi

Aina silloin tällöin jokin tapahtuma tekee näkyväksi tämän arktisen eksotiikan, joka on meidän jokapäiväistä elämäämme. Yöttömien öiden ja valottomien päivien vaihtelu on meille luonnollista vuodenkiertoa. Olemme oppineet myötäilemään vuodenaikojen vaihtelua. Pärjäämme kesähelteillä – kukapa ei – ja pärjäämme jopa 40 asteen pakkasessa. Jäämeri on osa maamme historiaa, ja lähellä edelleen. 

Museolle johtaa metsäinen kävelytie.

Huolimatta tottumuksesta pohjoiseen elämänmuotoomme arktinen museo Nanoq vavahduttaa. Niin lähellä meitä on Arktis ja sen luonnonkansojen upea kulttuuri. Meiltäkin on sinne lähdetty monet kerrat tutkimaan, seikkailemaan ja metsästämään. 

Yksi suomalaisista tutkimusmatkailijoista on Pietarsaaren Fäbodassa lapsuutensa viettänyt Pentti Kronqvist, joka on tehnyt arktisille alueille useita retkiä vuodesta 1971 alkaen. Nyt hänen lapsuutensa kotipaikalla sijaitsee Nanoq-museo. Vuonna 1938 syntynyt Kornqvist on museon perustaja ja johtaja.

Minulle suositeltiin Teeretken kohteeksi Fäbodan Nanoq-museota, ja suuntasin sinne ystäväni Vuokon kanssa. Parkkipaikalta museolle johtaa pohjoisen mäntymetsän reunustama helppokulkuinen kävelytie.




Museolle on vuosien aikana annettu useita sekä kotimaisia että kansainvälisiä kunnianosoituksia erikoisnäyttelyistä ja mittavista kokoelmista.

Museolla on käsittämättömän laaja kokoelma arktista pyyntihistoriaa välineineen, asumiseen ja kulttuuriin liittyvää materiaalia, aitoja vaatteita, täytettyjä eläimiä,  jääkarhun nahkoja… 





Museon pääopas ja arktisen Nanuk r.f -yhdistyksen sihteeri Gunilla Kleis esitteli meille ystävällisesti museota ja sen historiaa. 

Museo on kunnianosoitus monille tunnetuille tutkimusmatkailijoille, ja sen ovat mahdollistaneet Pentti Kronqvistin näkemys ja uurastus, lahjoittajien tuki ja talkootyö.




- Yhdistyksemme talkooryhmä on erinomainen! Siihen kuuluu Kronqvistin ja arktisen maankolkan ystäviä. Tämän museon on rakentanut eläköityvä sukupolvi, jolla on taitoa rakentaa ja tahtoa tehdä Kronqvistin näkemyksestä totta. Tämä museo on esimerkki siitä, että jos ihmisellä on unelma, hän voi myös toteuttaa sen, Gunilla Kleis hehkuttaa.


Kaiken muun näkemisen arvoisen lisäksi Kanadan eskimoiden upeat vuolukiviveistokset kiehtovat mieltä. Modernia taidetta muistuttavat taide-esineet kertovat pyyntikulttuurista, arktisista eläimistä, taruolennoista ja syvästä kosketuksesta luontoon. 

Alueella on useita rakennuksia museon päärakennuksesta turve- ja pyyntimajaan. Käy paikalla ja totea itse, miten rakennukset sulautuvat ympäröivään kallioiseen maastoon.

Avannaata Ulloriaa on kopio maailman pohjoisimmasta kirkosta Umannaaqin kylästä Pohjois-Grönlannista. Kirkko rakennettiin vuonna 1909 Umannaaqiin, jonne kristinusko rantautui osapuilleen viimeisenä paikkakuntana Grönlannissa.

Kirkon alttaritaulu 

Siunauskappeli ja yksinkertainen laveri, jolla vainaja odottaa ruumiinsiunausta.
Museossa on nähtävillä, millä tavoin vainajat haudataan ikiroutaiseen maahan.

Fäbodassa lähellä Nanoq-museota on myös suosittu merenrantapaikka. Kesäisestä sunnuntaista jäivät mieleen veden silottamat kalliot, tasokas rantaravintola, rannan valkoinen hiekka ja nautinnollinen uiskentelu auringon lämmittämässä merivedessä. 

Nanoq-museo
Pörkenäsintie 60, Pietarsaari
Avoinna kesäisin lähes joka päivä, muina aikoina tilauksesta
Puh. +385(0)6 729 3679 / +358 (0)50 5830 222
Sähköposti: info (at) nanoq.fi
Museonjohtaja Pentti Kronqvist: pentti.kronqvist (at) nanoq.fi

www.nanoq.fi

Wikipediasta lainattua: 

Arktinen alue eli Arktis tarkoittaa maapallon pohjoisnapaa ympäröiviä alueita. Tavallisesti arktiseen alueeseen katsotaan kuuluvan Pohjoinen jäämeri ja osia Kanadasta, Grönlannista, Venäjästä, Yhdysvalloista ja Pohjoismaista. Arktinen alue on monenkirjava kokonaisuus aavasta lumilakeudesta vihreään tundraan, jäiseen mereen ja korkeisiin vuorenhuippuihin. Alueen alkuperäisväestö on sopeutunut kylmään ilmaan, ikiroutaan ja valon vaihteluun.

Alueella asuvia kansoja ovat aleutit, aluutiiqit, athabaskat, keskijupikit, eyakit, inupiatit, Siperian jupikit, inuitit, denet, metisit, gwitchinit, tlinglitit, saamelaiset, enetsit, nenetsit, hantit, nganasaanit, dolganit, evenit, evenkit, chukchit, jukaganit, nanait, nivkhit, selkupit, ulchit, itelmeenit, udeget, chuvanit, korjakit, ketit, mansit, orochit, tofalarit, negidalit ja orokit

Paremmalla kädellä

Tänä aamuna kaverini Mikko kirjoitti Facebookissa:

”Smaragdihääpäivää viettävä pariskunta pysäytti mut aamulla purjevenesatamassa. Halusivat ottaa selfien, mutta kun 'toinen käsi on huono, ja sillä paremmalla haluaisi pitää kiinni toisesta. Niin me on aina tehty.'

Niinhän se pitääkin tehdä. Pitää sillä paremmalla kädellä toisesta kiinni.”

Mikon kertomus nosti mieleeni ystäväni Eilan maalaaman taulun. Siinä kaksi hahmoa kulkee puoliksi leijuen katsojasta poispäin ja häipyy kohti yläreunaa. Juuri nyt taulu on esillä Eilan taidenäyttelyssä Seinäjoella.

Eila itse viettää eläkepäiviä iäkkään Antti-puolisonsa omaishoitajana. Joskus ne päivät varmasti ottavat kummaltakin enemmän kuin antavat. Ja silti sillä paremmalla kädellä pidetään toisesta kiinni.

Olen ymmärtänyt, että maalaaminen on Eilan mansikkapaikka. Se vapauttaa ajasta ja arjesta, sen polku vie tutkimattomiin maastoihin, sen hedelmät ovat täyteläisiä ja mehukkaita.

Eilan näyttely herättää ajattelemaan ja kuvittelemaan, kysymään ja ihmettelemään. Eilan tauluissa enkelit onkivat kenkiä Pariisin yllä, kesäpäivä on rönsyilevä ja heleä, naisen silmissä on odotus ja arvoitus.

Pop up! Eila Saartolan taidenäyttely
Seinäjoella osoitteessa
Kalevankatu 5
elokuun ajan ma-pe klo 16 – 19,
la-su klo 12 – 15
Taiteilija on itse paikalla joka päivä.

Torstaina 20.8. klo 18
keskustelen Eilan kanssa
avoimessa yleisötilaisuudessa elämästä, ikääntymisestä ja taiteesta logoterapeuttisesta näkökulmasta.

Ajattelin kysyä ainakin näitä:
Eläkkeellä työstä, mutta ei elämästä – mikä tuo päiviin merkitystä?
Mikä on taiteen tarkoitus taiteilijan elämässä?
Mitä taide voi antaa katsojan elämään?

Brita-kakulla palkkakonttorissa

Muutama päivä sitten ajelimme Annikan kanssa kesäretkelle Ähtärin suuntaan. 
Meitä kiinnosti nähdä Vääräkosken Kartonkitehtaan vanha tehdasmiljöö. Toimintansa lopettaneelle tehtaalle alettiin vuonna 2010 kehittää uusiokäyttöä. Nyt siellä voi tehdä tilauksesta opastettuja museokierroksia, vanhassa pajassa on taidegalleria ja entisessä palkkakonttorissa on kesäkahvila Konttuuri. 

Tehtailija G. A. Lönnqvistin 1899–1901 rakennuttamassa puuhiomossa ja tehtaassa valmistettiin ruskeaa ja valkoista kartonkia sekä 1940-luvulta lähtien myös pinkopahvia. 

Lönnqvistien aikakausi päättyi vuonna 1978. Tehdas jatkoi toimintaansa 1990-luvulle saakka. 

Toivottavasti Lönnqvistien vanha kartano ja pihapuiston suloinen leikkimökki saavat vielä uusia asukkaita. 

Tehtaan ympäristössä on muuten kuvattu eteläpohjalaisvoimin tehtyä elokuvaa Anselmi – Nuori ihmissusi. Tämän jutun lopussa on linkki, josta pääset käväisemään Anselmin trailerissa. 







Kartonkitehtaan ympäristössä voi jaloitella ja nauttia joen kauneudesta. 

Työväki löylytteli aikanaan jokirannan saunassa. Laiturilta saattoi pulahtaa vilvoittelemaan.

                                                                                                                                                              

Entisen palkkakonttorin kahviossa Konttuurissa on leppeä tunnelma, itse leivottuja leivonnaisia ja hyväntuoksuista jasmiiniteetä. Ja ystävällinen emäntäväki.

Suklaakakkua ja sitä ihanaa Brita-kakkua leipoo Merja Seppälä. Konttuurista ja sen historiasta kertoi meille
mukava kahvilaemäntä Anitta Tammela ja annosteli meille samalla valtaisan kokoiset kakunlohkareet.

  





Mielenkiintoinen retkikohde ja monien mahdollisuuksien paikka löytyy osoitteesta 
Vääräkoskenkuja 28, Ähtäri. 
Kahvila Konttuurista saa lounasta ja itse tehtyjä leivonnaisia. 
Tehtaan historiaa henkivässä kahvilassa voi pitää vaikka pienet kekkerit max kolmenkymmenelle.

Linkistä pääset Vääräkosken sivuille:
Vääräkosken Kartonkitehdas ja Kahvila Konttuuri

Ja tästä pääset käväisemään Anselmin sivuilla ja trailerissa:
Anselmi – Nuori ihmissusi

Kesä ilman miehiä

Amerikkalainen runoilija, 55-vuotias Mia Fredricksen joutuu tai pääsee puoleksitoista viikoksi mielisairaalan suljetulle osastolle saatuaan kuulla, että tutkija-aviomies Boris haluaa pitää 30-vuotisessa avioliitossa paussin. 

Boriksen ”paussi” osoittautuu upeaksi ranskattareksi, 35-vuotiaaksi tutkijakollegaksi. 
Siri Hustvedt kirjoittaa romaanissaan Kesä ilman miehiä monien kohtaamasta asiasta. Ja kun on tosi kysymyksessä, huumoriltakaan ei voi välttyä. 

Mia muuttaa kesäksi toipumaan Minnesotaan, lapsuutensa rauhalliseen pikkukaupunkiin. Hän vuokraa pienen asunnon läheltä äidin palvelutaloasuntoa.

Runoilija Mia löytää itsensä kokoisen paikan perustaessaan runokurssin murrosikäisille. Runoryhmän tytöistä yhtä aletaan kiusata, ja Mia haluaa puuttua asiaan, joka käsitellään perinpohjaisesti. Hän on itse joutunut kiusaamisen kohteeksi 6. luokalla, ja tyttöjen löytäessä asiaan myönteisen ratkaisun kurssista tulee Miallekin korjaava kokemus. Hän löysi aikanaan äitinsä kirjojen joukosta John Claren runon I am, jossa Clare kirjoittaa: ”minä olen omien murheideni suurkuluttaja.” Tuolloin Mian itsensä oli pelastanut pakeneminen. Tämä selviytymiskeino Miaa tavallaan auttoi nytkin, pakeneminen sairastumiseen, sitten lapsuuden kotikaupunkiin. Mutta auttaessaan muita hän saa kosketuksen omiin kipukohtiinsa ja pakenemisen sijaan hän päättää kohdata ja hoitaa ongelmat.

Kesän aikana Mia löytää uudenlaisen yhteyden itseensä, äitiin ja tämän ystäviin. 
Hustvedtin tekstiä ja juonenkuljetusta on turha kuvata, kun voi kerran siteerata, siksi seuraavaksi poimintoja kirjan tekstistä.

”Tarinan banaalisuus — se että miehet ad nauseam tajuavat, yhtäkkiä tai vähitellen, että sen mikä ON ei TARVITSEKAAN OLLA, ja vapauttavat sitten itsensä ikääntyvistä naisista, jotka ovat huolehtineet heistä ja heidän lapsistaan vuosikaudet — ei turruta sitä surkeutta, mustasukkaisuutta ja nöyryytystä, joka valtaa jätetyt osapuolet, ylenkatsotut naiset.” 

Näin pohtii Mia nuollessaan haavojaan äidin ja tämän ystävättärien tarjoamassa läheisyydessä. Hän käy vanhempien naisten kanssa monipolvisia keskusteluja. Äidillä on viisi ystävätärtä, joita Mia nimittää Joutsenviitosiksi ja ”itäsiiven eliitiksi”. Heistä Georgiana ja Mia käyvät seuraavan keskustelun:

”Tiedätkö minkä ikäinen minä olen” hän jatkoi.
”Satakaksivuotias”. 
Hän oli elänyt vuosisadan.
”No Mia, kuinka vanha sinä olet?”
”Viisikymmentäviisi.”
”Pelkkä lapsonen.”
P e l k k ä   l a p s o n e n.

Mia ajattelee paljon, itseään, äitiään ja avioliittoaan. Keskustelu ikäleidien kanssa asettaa asioita mittasuhteisiin.

”Istuessani vastapäätä äitiä hänen pikku asunnossaan mieleeni tuli, että hän oli minulle yhtä lailla paikka kuin henkilö. –––Mutta äidin luona olin kotona. Ei ole elämää ilman perustaa, ilman tunnetta tilasta joka ei ole pelkästään ulkoinen vaan myös sisäinen — henkinen tila.”

Mia miettii avioliittoaan ja sen kehittymistä kohti nykytilaa: 

”Mutta on pitkissä avioliitoissa toinenkin, harvemmin esiin tuotu puoli. Se mikä alkaa silmän nautintona, ihanan rakastetun katseluna, ja kiihottaa ympärivuorokautiseen peuhaamiseen, muuttuu ajan myötä. Partnerit ikääntyvät ja muuttuvat ja tottuvat niin toisen läsnäoloon, että näkö lakkaa olemasta tärkein aisti.”

Pitkän suhteen aikana muututaan, ja se muuttaa lopulta kaikkea. Miten suhtautua omaan ja toisen muuttumiseen? Paluu tehdasasetuksiin on joka tapauksessa mahdotonta.



Siri Hustvedt 2011, Kesä ilman miehiä

Kiitävät vuodet

Kolmekymppinen aviopari Nedra ja hänen arkkitehtimiehensä Viri elävät tyydyttävää perhe-elämää, kasvattavat kahta tytärtään, tulevat taloudellisesti hyvin toimeen ja viettävät miellyttäviä hetkiä ystäväpiirin kanssa. Nedra ja Viri ovat kumpikin puolisolleen uskottomia, mistä Viri kokee syyllisyyttä, mutta Nedra ei.

”Hän on kahdenkymmenenkahdeksan. Hän ei ole vielä luopunut unelmistaan, ne kaunistavat häntä; hän on itsevarma, hillitty --- Hän on varovainen, vaikeasti lähestyttävä. Hänen elämänsä on salattua.”

Näistä asetelmista alkaa syväluotaava, alleviivaamattomasti etenevä romaani Kiitävät vuodet, jonka on kirjoittanut vastikään edesmennyt amerikkalaiskirjailija James Salter.

Salterin tapa kuvata ihmisiä, tunteita ja tapahtumia on viipyilevä, pohdiskeleva. Hän ei koristele ihmisiään, ja juuri siksi heistä välittyy aito ja olennainen.

Kiitävät vuodet on haikea romaani ihmiselämästä, siitä miten nopeasti elämä kuluu. Tässä kirjassa elämä on yhdistelmä valintoja ja sopeutumista. Kirja saa lukijan kysymään itseltään, millainen on hyvin eletty elämä. Miten täytämme omat kiitävät hetkemme ja vuotemme ?

Täydellistä ei olekaan

”Täydellistä elämää ei olekaan. On vain sirpaleita. Me olemme syntyneet oleman omistamatta mitään, jotta kaikki virtaisi kättemme kautta. --- Sillä mitä hyvänsä teemme, ja sekin mitä emme tee, estää meitä tekemästä päinvastoin. Teot tekevät lopun vaihtoehdoista, se on paradoksi. Elämä on siis vaihtoehtoja, joista jokainen on lopullinen ja merkityksetön, kuin kiven nakkelu mereen. Me saimme lapsia, hän ajatteli; emme enää koskaan ole lapsettomia. Olimme maltillisia, emme saa koskaan tietää miltä tuntuu elämän tuhlaaminen.”

Nedra ja Viri haluavat antaa lapsilleen ei vain kaikkea, vaan vieläkin enemmän. He haluavat antaa lapsilleen mahdollisuuden elää vanhempiaan onnistuneemman ja viisaamman elämän.

Lapset kasvavat aikuisikään, aika kiitää. ”Vuodenajoista tuli Nedran suoja, hänen verhonsa. Hän mukautui aikaan, kypsyi, kuihtui, kietoutui talvisin lammasturkkiin.”

Lopulta koittaa käänteentekevien elämänvalintojen aika. ”He erosivat syksyllä. Kunpa olisi käynyt toisin.”

Viri jää paikoilleen, sopeutuu uuteen elämään ja uuteen vaimoonkin. Unelmien todeksi elämiseen hän tuskin enää uskookaan. Nedra lähtee pois ja kokee elämässään menetyksiä ja onnellisuutta. Hän tahtoo olla vapaa, ottaa elämänsä omakseen. Näiden valintojen ja kokemusten kautta he kumpikin tahoillaan tekevät tiliä elämänsä ja kuolemansa kanssa.

Lukupiirin Ladyjen kirjavalinta

Me Lukupiirin Ladyt valitsimme taannoin James Salterin romaanin luettavaksemme. Kirjan tapahtumat eivät tarjoa vauhdikkaita juonenkäänteitä, mutta pinnan alla, syvissä vesissä, väreilee ja kuohuu. Palasin kirjan ääreen uudelleen nyt, kun Salteria muisteltiin lehtien nekrologeissa.

James Salter (alun perin James Horowitz;, 10.6. 1925 Passaic, New Jersey – 19.6. 2015 Sag Harbor, New York)   ehti täyttää juuri ennen kuolemaansa 90 vuotta. Hän on kirjoittanut kuusi romaania, novellikokoelmia ja muistelmat.

Novellikokoelmalla Dusk and Other Stories kirjailija voitti vuonna 1989 PEN/Faulkner-palkinnon. Vuonna 2000 hänet valittiin Yhdysvaltain taiteiden ja kirjallisuuden akatemiaan.


Kiitävät vuodet, James Salter 1975, 
suomentanut Kristina Rikman, Tammen keltainen kirjasto 1991

Porttien edessä

Tänään autoilimme Vuokon kanssa Härmän suuntaan. Päätimme käydä tutustumassa Galleria Palmuun Alahärmän Knuuttilanraitilla. Ajoin auton punamullalla maalatun talon pihamaalle; mielikuvituksellisen näkymän perusteella suunnilleen toden ja epätoden puoliväliin. 



Pihaan lennähti emännöitsijä, joka toivotti meidät tervetulleeksi. ”Ehkä ensin katsomaan piha-aittoja ja sitten sisään onnittelemaan taitelijaa? Tänään on hänen syntymäpäivänsä.” 

Jahas… kyllä se vain sopii. 

Knuuttilanraitin perinteinen pihapiiri ja aittojen kokoelmat ovat hurmaava sekoitus vanhaa maailmaa ja tätä hetkeä. Kuin taidetta ja tavaraa olisi vain ripoteltu sinne tänne, huolettomaan röykkiöön tai jököttämään yksinään ja unohtumaan niille sijoilleen. Paitsi että ei näitä voi unohtaa.








Pihaa ja sisätiloja vartioivat jykevät portit, veräjät, jotka muistan vuodelta 1992. Nämä olivat silloin Seinäjoen kaupunginteatterin näyttämöllä Viimeiset kiusaukset -näytelmän lavasteina.
Mykät portit kantavat suurta tarinaa. 

Lauri Kokkosen kirjoittama näytelmä
(ja ooppera) Viimeiset kiusaukset kertoo saarnamies Paavo
Ruotsalaisesta, joka kuolinvuoteellaan kertaa elämänsä tapahtumia. 

Paavo on reissumies, boheemi ja ilmeisen itsekeskeinen kulkija, joka saarnamatkalle lähtiessään ottaa evääkseen talon ainoan leivän. Vaimo Riitta ja lapset jäävät näkemään nälkää. 

Sinnikäs Riitta elättää perhettä ja hoitaa maallista vastuuta, menee sumeilematta läpi raskaista paikoista, eteenpäin kohti päämääriä, portista kuin portista. Viimeinenkin portti avautuu Riitalle kevyesti, mutta Paavolle vasta tuskaisan taistelun ja katumuksen kautta. 





Tapaamme taiteilija Juhani Palmun ja hänen Leila-vaimonsa sisällä salissa. Maljakossa on sydämen muotoon sidottu ruusukimppu. Sen Juhani sai Leilaltaan eilen pariskunnan yhdentenätoista hääpäivänä. Tänään on taiteilijan 71. syntymäpäivä, ja illaksi odotetaan ystävien joukkoa juhlaan. 

Otan puheeksi Viimeisten kiusausten portit: miten syvän vaikutuksen ne ja koko näytelmä tekivät silloin, ja miten vahvasti se kaikki on jäänyt mieleen. Vaimo kertoo, että juuri tuo näyttämöteos on ollut taitelijalle hyvin merkityksellinen työ. Näen miten Juhani Palmun silmiin nousevat kyynelet. Leila pyyhkii ne pois.



Pari vuotta Viimeisten kiusausten esityskauden jälkeen, vuonna 1994, Samuli Edelman julkaisi albumin Ihana valo. Sen nimikappaleen sanat sopinevat tähän syntymäpäiväiltaan. Millaisia kiehtovia portteja elämä meille itse kullekin vielä tarjoaakaan.

Minä väsytän itseni työssä jota siksi teen
Että pimeän hetkellä äänet niin on sanoneet
Se on ihana tunne, mutta sana joka kahlitsee

Käännän väsyneet kasvoni sinuun ja jaksan taas
Sinä valutat voimasi minuun niin kuin nukkuvaan
Se saa silmäni auki ja jalkani nousemaan

Oi ihana valo
Niin on nimesi kaunis sana
Ihana valo
Onko portit jo auki
Oi ihana valo, ihana

                                                                   

Täällä kävimme

Galleria Juhani Palmu
Knuuttilanraitti 295 A
62310 Alahärmä
Tiedustelut: (06) 48 44 008 / galleria

 www.juhanipalmu.com 









Taiteilija Juhani Palmun öljytöitä ja grafiikkaa on laajasti esillä upeasti ripustettuna sisätiloissa ja ulkona.
Myymälästä voi ostaa korttitauluja, postikortteja, t-paitoja ja muita taiteilijaan liittyviä tuotteita.
Hyvällä onnella taiteilija ja hänen Leila-vaimonsa ovat itsekin paikalla.