Valoa hänen hiuksillaan

Teppo-ponin vetämillä rattailla Lucia-neito Ella sekä kynttilänkantajat Katariina ja Jenna avustajineen.

Seinäjoella on syntynyt erityisen puhutteleva Lucia-juhlaperinne, jonka kynttiläkulkueeseen osallistuu Tuki- ja osaamiskeskus Eskoon asukkaita, asiakkaita ja heidän omaisiaan sekä Eskoon henkilökuntaa. Olin työni vuoksi etuoikeutettu seuraamaan päivän valmisteluja ja osallistumaan valokuvaaja Timo Aallon kanssa kulkueeseen. 

Eskoossa valontuojan kulkue järjestettiin jo perjantai-iltana. Lucia-kulkueen reitin varrelta sammutettiin katuvalot, ja sysipimeä matka valaistiin ulkotulin ja kulkueeseen osallistujien kantamin lyhdyin. Tämän vuoden Lucia-neito Ella Riskumäki istui vanhan Teppo-ponin vetämillä rattailla. Hänen kynttilänkantajinaan toimivat Jenna Koskela ja Katariina Kauppila. 

Eskoon Lucia-juhlaan liittyy erityinen ajatus siitä, että koetaan yhdessä pimeys ja nähdään iltataivas – toivottavasti tähtien valaisemana. Tänä iltana emme nähneet tummalla taivaalla tähtiä Lucia-neitojemme kanssa, mutta sitä kirkkaampana loisti valo heidän hiuksillaan. 

Valontuoja.

Katariina ja Jenna, Lucia-kulkueen kynttilänkantajat.

Kuvat: © Timo Aalto sekä Tuki- ja osaamiskeskus Eskoo

Meillä on Ellan, Katariinan ja Jennan omaisten antama kuvauslupa. 


Pyhä Lucia

Lucian päivä on valon juhlaa,  ja Lucia tuo mukanaan valon pimeyden keskelle. Lucia-neito on pukeutunut valkoisiin vaatteisiin, punaiseen vyöhön ja kynttiläkruunuun ja kantaa kädessään kynttilää. Lucian kynttiläkruunu symboloi enkelin sädekehää. 
Lucian päivää vietetään 13. joulukuuta. Se ei ole evankelis-luterilaisen kirkon kirkkovuoden juhla, mutta päivän viettäminen on muodostunut perinteeksi. Juhla periytyy monien muiden vuotuisjuhlien tapaan katolisesta pyhimyskalenterista. 

Pyhä Lucia  – Valotar – (Sancta Lucia, 283–304) on sokeiden ja näkövammaisten pyhimys, joka koki marttyyrikuoleman keisari Diocletianuksen hallituskauden lopulla noin vuonna 304. Mitään muuta Luciasta ei varmuudella tiedetä. 

Päivää on vietetty ennen kaikkea ruotsinkielisessä kulttuurissa, mutta nykyisin yhä useammin myös suomenkielisten keskuudessa, erityisesti kouluissa ja päiväkodeissa. 

Tietolähteet ja -lainaukset: Tunturisusi ja Wikipedia

"Taivaalla tähtivyö 

kirkkaana loistaa,

viestiä jouluyön
 
tuikkeensa toistaa.

Taivainen kirkkaus,
 
riemuisa julistus.
 
Kynttilät syttyy,

kynttilät syttyy.

 

Metsiin jo Pohjolan
 
vaipan luo hanki, 
ja maa on valkean
 
verhonsa vanki.
 
Taivaisen hohteen tuo,
 
Lucia valon suo,
 
Pyhä Lucia,
 
Pyhä Lucia.

 

Kiteet luo helmivyön
 
valkoiseen kaapuun.
 
Kätköstä talviyön
 
luoksemme saapuu 
Lucia seppelpää.
Juhlista hetki tää, 
saavuthan luoksemme,
 
Pyhä Lucia."

Polttavan auringon jälkeen

Muistan aina sen kesäkuun päivän vuosia sitten. Aurinko paisto täydeltä terältä. Olin pukenut ylleni kevyen avokaulaisen kesämekon. En arvannut, että joutuisin viettämään työni vuoksi runsaan puolituntisen auringonpaahteessa päivänä, jolloin UV-säteily oli ”erityisen voimakasta”. Olen taipuvainen  ruskettumaan, en palamaan. Sinä päivänä auringonpaiste takertui heti polttavasti ihoon, ja se paloi. 

Tässä on hieman siteerausta terve.fi-sivulta:

”Kun säteilyä tulee liikaa, iho palaa. Se on näkyvä osoitus siitä, että UV-säteilyn aiheuttamat soluvauriot ovat ylittäneet ihon sietorajan. Liiallinen UV-säteily vanhentaa ihoa ennenaikaisesti. Iho muuttuu kuivaksi ja karheaksi, paksuuntuu, veltostuu ja rypistyy.”

Älä edes uskottele itsellesi, etteikö näin voisi käydä. Harmittelin monet vuodet menetettyä dekoltee-aluetta. Sanomattakin on selvää, että kokeilin kaikki keinot auringon korventamaan ihoon, mutta vauriot pysyivät. 

Päivittelin viime keväänä asiaa ystävälleni Merjalle, joka on kärsinyt samanlaisesta ongelmasta. Hän kertoi löytäneensä yllättävän avun luonnonkosmetiikasta: syvät auringon aiheuttamat ihovauriot olivat hävinneet. Merja on perustanut tohtori, dosentti (Turun yliopisto) Kristiina Ylihongon kanssa Adesso Nutraceuticals -nimisen yrityksen ja tuo maahan juuri tuota kyseistä luonnonkosmetiikkaa. Hän tarjosi minulle kokeiltavaksi sarjan tuotteita. Tuskin uskoin todeksi kun huomasin, että omakin ihoni alkoi siliytyä silmin nähden. 

Jos olet jo kokeillut aurinkovaurioihin mielestäsi kaikkea (kuten minäkin), suosittelen kokeilemaan vielä tätä. 

Olen käyttänyt Naturativ-nimisen tuotesarjan seerumia ecoAMPOULE 2 ja sen kanssa aamuisin päivävoidetta 40 + ja iltaisin yövoidetta 40 +.  Tätä voi terästää vielä tehococktailiksi nauttimalla VitaMix A-lipoid 600 -antioksidanttivalmisteita.  En voi olla suosittelematta. 

Lisäksi sain Merjalta kokeiltavaksi vauvojen kylpy- ja hoitoöljyä, joka sopii herkälle ja atooppiselle iholleni todella hyvin. Sen nimi on BATH AND BODY OIL FOR INFANTS AND BABIES. Öljy sisältää auringonkukka-, seesami-. soija-, greippi- ja puuvillansiemenöljyä ja E-vitamiiniantioksidanttia. Herkälle iholleni olen tarjoillut tähän asti kookosöljyä (markettien ruokaosastoilta), mutta tämän vauvaöljyn jälkeen ihoni on vielä rauhallisempi ja pehmoisempi. 

Naturativ-tuotteita saa ainoastaan apteekeista. Lisätietoja löydät osoitteesta www.adesso.fi. 

Merja on maailman mukavin ihminen, ja hänelle voi varmasti myös soittaa, jos haluat tiedustella tarkemmin tuotteista ja niiden saatavuudesta.

Tätä tekstiä ei ole tehty yhteistyössä kaupallisessa mielessä.

Paremmalla kädellä

Tänä aamuna kaverini Mikko kirjoitti Facebookissa:

”Smaragdihääpäivää viettävä pariskunta pysäytti mut aamulla purjevenesatamassa. Halusivat ottaa selfien, mutta kun 'toinen käsi on huono, ja sillä paremmalla haluaisi pitää kiinni toisesta. Niin me on aina tehty.'

Niinhän se pitääkin tehdä. Pitää sillä paremmalla kädellä toisesta kiinni.”

Mikon kertomus nosti mieleeni ystäväni Eilan maalaaman taulun. Siinä kaksi hahmoa kulkee puoliksi leijuen katsojasta poispäin ja häipyy kohti yläreunaa. Juuri nyt taulu on esillä Eilan taidenäyttelyssä Seinäjoella.

Eila itse viettää eläkepäiviä iäkkään Antti-puolisonsa omaishoitajana. Joskus ne päivät varmasti ottavat kummaltakin enemmän kuin antavat. Ja silti sillä paremmalla kädellä pidetään toisesta kiinni.

Olen ymmärtänyt, että maalaaminen on Eilan mansikkapaikka. Se vapauttaa ajasta ja arjesta, sen polku vie tutkimattomiin maastoihin, sen hedelmät ovat täyteläisiä ja mehukkaita.

Eilan näyttely herättää ajattelemaan ja kuvittelemaan, kysymään ja ihmettelemään. Eilan tauluissa enkelit onkivat kenkiä Pariisin yllä, kesäpäivä on rönsyilevä ja heleä, naisen silmissä on odotus ja arvoitus.

Pop up! Eila Saartolan taidenäyttely
Seinäjoella osoitteessa
Kalevankatu 5
elokuun ajan ma-pe klo 16 – 19,
la-su klo 12 – 15
Taiteilija on itse paikalla joka päivä.

Torstaina 20.8. klo 18
keskustelen Eilan kanssa
avoimessa yleisötilaisuudessa elämästä, ikääntymisestä ja taiteesta logoterapeuttisesta näkökulmasta.

Ajattelin kysyä ainakin näitä:
Eläkkeellä työstä, mutta ei elämästä – mikä tuo päiviin merkitystä?
Mikä on taiteen tarkoitus taiteilijan elämässä?
Mitä taide voi antaa katsojan elämään?

Juhannuskukkia kaupungeissa

Olen viettänyt juhannuksia maalla ja kaupungeissa, ystävien kesämökillä ja omassa kodissani.
Tänä vuonna juhannussauna lämpeni eteläsuomalaisen kaupungin kerrostalossa.

Minun juhannukseeni liittyvät villikukka-asetelmat, jotka saavat rönsyillä luontonsa mukaisesti.

Juhannuskukkia kattoterassilla

Lapsuuteni ja nuoruuteni juhannukset vietin perheen ja ystävien kanssa kotona satakuntalaisessa pikkukaupungissa. Iso jokirantatontti oli vanhempieni yhteinen harrastus ja onnen lähde. Isä viljeli maissit ja tomaatit, äiti kesäkukat. Suuri osa rannasta rehotti luonnontilassa. Sieltä keräsin kissankellot ja harakankukat suloiseen, patinoituneeseen koriin. Viime vuosina olen kerännyt kukat samaan koriin nykyisen kotikaupunkini polkujen varsilta.

Nyt isää ei enää ole, talo ja ranta ovat vaihtaneet omistajaa, vanhalla puutarhalla ei ole hoitajia. Käyn joskus kesäisin äidin kanssa tervehtimässä tuttua rantaa. Sieltä täältä löydämme vielä itsekseen kylväytyneen kukan.

Kuvamuistoja puutarhasta, jota ei enää ole.

Tässä on pala sielunmaisemaani, mieleni mansikkapaikka.

On ihanaa muistella!
Muistelussa liittyvät yhteen
kaikki elämän rakennuspuut,
kaikki eletty ja koettu,
opittu ja oivallettu,
toivottu ja toivuttu.

Jukka ja minä

Varhaislapsuudesta mieleeni on jäänyt juhannus, jonka vietimme äidin sisaren perheen luona Tampereella. Minulla oli siellä serkkuja, joista lähinnä ikäiseni oli herkkä ja hiljainen Jukka. Isä otti Jukasta ja minusta kuvan polulta matkalla kauniiseen järvenrantaan. Muistan vieläkin, miten tuoksuvat koiranputket röyhysivät polun molemmin puolin paljon meitä korkeampina. Olenko siitä asti rakastanut koiranputkia?

Mittumaari ja kesäpäivänseisaus

Juhannus, tai mittumaari(a), valon ja keskikesän kohokohta, on ollut alun perin muinaisuskontoon liittyvä juhla Suomessa, Ruotsissa ja Baltian maissa. Juhannukseen on liittynyt uskomuksia ja taikoja, joilla on yritetty varmistaa vuoden sato ja naimaonni. Monet kristilliset kirkkokunnat viettävät juhannusta Johannes Kastajan syntymäpäivänä.

Kesäpäivänseisaus on vuoden pisin päivä. Pohjoisella pallonpuoliskolla se sijoittuu  juhannuksen aikaan. Tänä vuonna kesäpäivänseisaus on sunnuntaina 21.6. Se tarkoittaa, että aurinko paistaa keskipäivällä kohtisuoraan taivaalta Kravun kääntöpiirillä.

Simpukakerääjät kirjahyllyssäni

Palaan yhä uudelleen Rosamunde Pilcherin kirjaan Simpukankerääjät. Sain kirjan vuosia sitten äidiltäni, joka sanoi, että minun pitää omistaa se. Mitä äiti halusi minulle antaa kun antoi juuri tämän kirjan?

Kirja alkaa 64-vuotiaan Penelope Keelingin paluusta kotiin sairaalasta. Hän tietää saaneensa lahjan, jatkoaikaa elämälleen. Hän saa aikaa ja mahdollisuuden tehdä tekemättömät tärkeät päätökset ja järjestelyt. Penelopen tarina rakentuu kuin peilin palasista, eri ihmisten ja tapahtumien heijastamasta mosaiikista.

Penelopen viehätys on siinä, että hän ei ole virheetön eikä särmätön. Hän kokee menetyksiä ja surua. Mutta suurinta on rakkaus. Penelope saa ja antaa läheisyyttä, hellyyttä ja ystävyyttä. Oma epäsovinnaisuus kasvattaa ymmärtäväisyyttä, suvaitsevaisuutta ja avoimuutta: hyväksyvää viisautta. Penelope on avoin sille, mitä elämä antaa ja ottaa.

Penelopella on kolme lasta, Nancy, Olivia ja Noel. Nancy ja Noel ovat materialisteja ja ulkokultaisia snobeja. Olivian snobismi on sisäänpäin kääntynyttä: hän varjelee uraansa ja itsenäisyyttään. Toiset sisarukset eivät tunnu juurikaan kasvavan lähtökohdistaan. Olivia sen sijaan kasvaa äitinsä suuntaisesti.

Jos et ole lukenut vielä kirjaa, suosittelen että lähdet nyt kirjastoon ja luet kirjan ennen kuin jatkat lukemista.

Juonipaljastus ja oivallus

Olivia ottaa oppia vanhemmista naisista ja tekee tärkeitä oivalluksia elämästä. Äidin hautajaisissa hän ei voi katsoa äitinsä arkkua. Olivia tarkkailee 90-vuotiaan Rose Pilkingtonin kasvojen tyyneyttä:
"Hänen haalistuneet silmänsä tarkkailivat rauhallisen hyväksyvästi kaikkea mikä oli tapahtunut ja mikä pian tapahtuisi."

Olivia häpeää pelkuruuttaan, kääntää kasvonsa eteenpäin, kuuntelee musiikkia ja katsoo mamin kukkiin peittynyttä arkkua.

Olivia tajuaa, että saadakseen rakkautta hänen täytyy haluta antaa sitä. Hän tietää että seuraavat kuukaudet olisivat vaikeita, mutta välttämättömiä hänen omalle kasvulleen: "Mamin eläessä hän oli aina tajunnut että jokin osa hänestä oli jäänyt hellityksi, rakastetuksi lapseksi."

Penelopen lahja

Ennen kuolemaansa Penelope sai kokea sivusta toisinnon omasta rakkaustarinastaan, joka tosin sodan vuoksi jäi ilman täyttymystä. Penelope kuoli onnellisena. Hän sai kokea suurta rakkautta eläessään ja kuollessaan, koska rakasti itse niin paljon.

Raparperitarinat

Valmistan taas raparperipaistosta. Se ei ole mikä tahansa jälkiruoka. Sen kirpeässä makeudessa maistuvat kaikki elämäni kesät.

Äitini on valmistanut raparperipaistosta joka kesä niin kauan kuin saatan muistaa. Minäkin olen tehnyt niin siitä asti, kun perustin ensimmäisen oman kotini. Kun kesän ensimmäiset vihreät varret muhivat tuoksuen uunissa, mieleen läikähtää muistamisen onni. Äiti esiliinassaan nostamassa uunivuokaa pöytään, perheen leppeä kesätunnelma.

Kun tarjoilen raparperipaistosta, tunnen olevani osa tarinaa. Siirrän kokemaani hyvää eteenpäin. Kuvittelen miten jotakin eletystä välittyy toistenkin koettavaksi.

Emme voi tietää etukäteen, mistä syntyy elinikäisiä, kantavia muistoja. Miten pienistä asioista voikaan koostua arvokas arki. Yksinkertaiset rutiinit tuovat hyvää tekeviä rytmejä: viikkosiivous, aamukahvin keittäminen, viikonvaihteen kauppareissu, pyhäpäivän lepo. Joistakin asioista syntyy aikaa myöten rakkaita perinteitä.
 
Tässä on äitini raparperipaistoksen ohje. Toivon että se ilahduttaa sinua. Luodaan uusia tarinoita.

Äidin raparperipaistos

n. 750 g pilkottuja raparperinvarsia
1 dl         sokeria
75 g        sulatettua voita
2 dl         kaurahiutaleita
1 dl         sokeria
               kanelia
1rkl         siirappia

Kuori raparperit, paloittele ja asettele uunivuokaan. Ripota päälle desi sokeria. Sulata voi ja lisää siihen sokeri, kaurahiutaleet ja kanelia maun mukaan. Levitä seos varovasti raparperien päälle. Valuta vielä siirappia kaiken päälle. Paista 180 asteessa 20-30 minuuttia. Nauti lämpimänä vaniljakastikkeen tai vaniljajäätelön kanssa.

Raparperin kirpeys leppyy uunissa

Raparperi on kotoisin Itä-Aasiasta. Euroopassa sitä alettiin viljellä vasta 1700-luvulla, sillä aiemmin sitä ei pidetty täällä syötäväksi kelpaavana. Sen sijaan sitä on käytetty kiinalaisessa lääketieteessä jo yli 5000 vuotta. 1600-luvulla raparperia kuljetettiin Uralin rinteiltä lääkkeeksi Välimeren maihin pitkin Volgaa, barbaarien jokea – ”Rha Barbarum”.

Sokeri ja uuni kesyttävät tämän barbaarisen kasvin suloiseksi herkuksi.


Olen kirjoittanut raparperista aikaisemminkin asiakkaani Sevas Oy:n lehteen. Mika Okon kuva on Sevaksen arkistosta.